Tähtihetki antoi siivet selkään

Milloin siipi meinaa raapia maata tahi alakulo muuten värittää päivää, niin hyppäys tuohon tähtihetkeen antaa roimasti puhtia arkeen ja tuo samalla äärettömän hyvän mielen. Alkaa hymyilyttää ja aurinko paistaa, vaikka olisi pilvessä.

Vuosia taaksepäin suunnittelin tekeväni noin 600 kilometrin pituisen pyöräretken. Suunnitelmiin kuului tehdä matka yksin. Aioin tehdä retken samalla myös itseeni, sillä sitä se reissu tulisi olemaan. Olisin pelkästään omassa seurassani monta päivää ja yötä. Olin laskenut erilaisia päiväetappeja ja kartoittanut mielessäni yöpymispaikat. Uskoin pystyväni polkemaan n.100 kilometriä per päivä, joten maanantaina kun starttaan, niin viimeistään lauantaina minun pitäisi olla perillä.

Tuumasta toimeen. Aamuvarhaisena heinäkuun maanantaina hyppäsin pyörän selkään ja matkanteko alkoi. Päivä oli upea, sillä hienoinen myötätuuli siivitti menoa.

Illalla istuin jo teltassani ihmetellen satumaista päivää. Olin Kristiinankaupungin leirintäalueella, yli 200 kilometrin päässä aamusta.

Oikaisin itseni teltan retkipatjalle ja nukahdin heti. Tämmöisellä reissulla ei voi kuljettaa eväitä matkassa, joten menin hörppäämään aamukahvit sämpylöineen kioskille ja ajattelin jatkaa seuraavalle isolle huoltoasemalle syömään kunnon aamupalaa.

Kännykkä oli matkassa, mutta se täytyi pitää suljettuna, että akku riittäisi koko viikoksi.

Poljettuani jonkin matkaa, huomasin, että tuuli oli eilisestä kääntynyt. Pian alkoi janottaa, eikä matkassa ollut yhtään juotavaa. Onneksi Närpiön huoltoasema tuli juuri sopivasti näkyviin! Siis sinne.

Täyspakkauksessa olevalle polkupyörälle ei meinannut löytyä parkkipaikkaa, mihin pistää sitä nojalleen. Vihdoin onnistui. Se voi jäädä nojaamaan ulkoterassin pöytään, juuri siihen, minkä ääreen ajattelin kohta itsekin istahtaa aamiaiselle.

Riisuin kypärän ja pyyhin hikeä kasvoilta. Hiukset olivat liimautuneet päänahkaan kypärän alla. Niitäkin piti vähän oikoa ja siistiä. Muutama rekkamies suuntasi samoihin aikoihin viereiseen pöytään tupakoimaan ja kahville.

Jatkoin askareitani. Pyörälaukuista etsin juotava-vaihtopullot, kukkaron ja kännykän. Hetken tuumasin hakisinko aamiaisen ensin vai avaisinko kännykän ja soittaisin kotiin kuulumiset.

Näpäytin samassa kännykän kuitenkin auki ja piip...piip...Piip. Viesti! Se tuli kotoa. Se oli  i-h-a-n-a viesti!   Siinä siunaamassa hetkessä kuvioni sekosivat täysin. Nauratti ja itketti yhtä aikaa. Tunnekuohussani suljin vahingossa puhelimenkin, enkä tahtonut millään löytää tuota uskomatonta tekstiä uudelleen. Kyyneleet sumensivat silmälasit, jotenka näppäimet joutuivat hetkeksi hukkaan. Naapuripöydästä luotiin vaivihkaa pitkiä katseita.

Vihdoin sain sanoman uudelleen näyttöön. Luin sen ainakin kymmenen kertaa. "Onnea vaimolleni. Olet toisen kerran mummi! Pikkuveli syntynyt varhain aamulla"

Herran jestas sentään, minkälainen myllerrys käynnistyi sisälläni. Laskujen mukaan vauvan piti syntyä vasta seuraavalla loppuviikolla. Vauh!

Nakkasin puhelimen reppuun, samoin muutkin tavarat. Kiristelin jo kypärän nauhoja valmistellakseni lähtemistä eteenpäin. Sitten huomasin, etten ole syönytkään, enkä käynyt vessassa, enkä täyttänyt vesipulloja, en liioin ostanut energiajuotavia. Mitenkä tämä nyt näin? Sydän tykytti yhä tuhatta ja sataa, olen siis uudemman kerran isoäiti! Minulla on nyt kaksi lapsenlasta. Meidän ainokaisella lapsellamme on kaksi poikaa.

Miesten pöydästä vilkuiltiin vaivihkaa edesottamuksiani ilmeisen huvittuneena. Mahtoivat pohtia, onkohan kaikki kotona, kun toistamiseen riisuin kypärän ja kaivoin pyörälaukkujen taskuista juuri ne samat tavarat, mitä äsken niihin pistin.

Kuljin miesten pöydän ohi ja vastasin hymyyn hymyllä ja hyvällä huomenella. Mielessäni ajattelin, voi pojat, tietäisittepä vaan!

Oli tosi hilkulla, etten mielijohteesta hypännyt pihapation pöydälle kiljumaan kaikelle kansalle, että minusta on tullut toisen kerran mummo! Hillitsin väkisin itseni ja paahdoin pöytien välistä huoltamoon kahvioon.

Mitä olinkaan suunnitellut ostaa? Apua, mitä siis olin menossa hakemaan huoltamon kahviosta?  Tuntui, ettei päässäni ajatukset tahdo järjestyä ollenkaan. Naamalla oli kaiketi yhä typertynyt ilme. Ainakin tunsin, miten poskissa nyki ja suupielissä vipatti.

Pakko olisi tämä ilouutinen saada laukaistua jollekin, mutta kenelle? Jos vain vessassa on joku, kerron hänelle. Ei ollut. Kassalta en pystynyt enää lähtemään ilman, etten olisi julkistanut iloani.

Kassan kysyessä saako olla vielä muuta, vastasin: Kiitos ei, mutta arvaa mitä? Minusta on tänä aamuna tullut toisen kerran mummi!" Hän mahtoi pitää minua hiukan höppänänä, en malttanut kuitenkaan jäädä sen enempää juttusille, mutta  sainpa vain kakaistua tuon jymyuutisen jollekulle.

Nyt vasta maltoin istuutua pöytääni. Sitten rupesin skoolamaan  vauvan syntymän kunniaksi. Rekkamiehet tekivät lähtöä. Juuri sopivasti kaadoin wichyä lasiini, kun rekan ohjaamoon hypännyt mies morjesti kättään heilauttaen. Nostin juhlavasti ja korkealle wichymaljan, aivan kuin kilistääkseni sitä hänen kanssaan, skool!

Lopun pullollisen kohottelin maljoja yksikseni. Saattoi wichyn joukkoon tippua jokunen onnenkyynelkin.

Lopulta selvisin jotenkuten tien päälle. Yritin keskittää ajatuksiani fillarointiin, mutta se oli vaikeaa. Vauva sekoitti niin tehokkaasti kaiken. Olisi pitänyt lähettää onnittelut sairaalaan äidille ja vauvalle...olisi pitänyt kysyä vauvan mitat.....olisi pitänyt onnitella poikaanikin toisen lapsen syntymästä....pitäisi kai kysyä uudemman kerran, mitkä olivat papan fiilikset.....mitähän isoveli tuumasi vauvasta?

Stop tykkänään. Komensin itseäni vihdoin pitämään liikenteestä vaarin. Kauheaa, jos jäisin nyt rekan alle.  Uutisissa  kerrottaisiin, että nainen  ajoi polkupyörällä rekan eteen ja kuoli. Sukulais- ja ystäväpiireissä tietenkin surkuteltaisiin, että voi, voi, ei ehtinyt edes nähdä juuri syntynyttä vauvaa. Ei! Niin ei saisi käydä. Pysähdyin hetkeksi tien penkkaan. Katselin maisemaa kuin tallentaakseni muistiin, millaiselta maailma näyttikään pikku Nyytin syntyessä. Varmasti tänään kaikki oli tuhannesti kauniimpaa, mitä eilen oli ollutkaan.

Matkani jatkukoon, eihän Vaasaan ole enää edes sataakaan kilometriä.  Aivan varmasti seuraavat kymmenet ja taas kymmenet kilometrit hoilottelisin itsekseni tai ääneenkin omia vauva-sävellyksiäni omin sanoituksin. Kyllä elämä oli ihmeellistä ja tunsin vahvasti, miten onnellinen olenkaan. Isoveljen syntymä teki minusta isoäidin parisen vuotta sitten. Se oli myös valtavan ihana tapahtuma, varsinainen tähtihetki silloinkin. Tällä kertaa vauvan syntymä kasvatti ikään kuin siivet selkään. Matkanteko vauhdittui entisestään, nyt suorastaan lensin kilometrit. Mielessäni ajattelin, että poljin satumaisin voimin, vauvan syntymäihmeen kasvattamin taikasiivin. Matka oli kokonaisuudessa huippujuttu, mutta varsinainen tähtihetki ajoittui Närpiön huoltoasemalle.

Paljasta selkää

Täysin mönkään meni uusioyritys ämpäriperunoista. Kaivettuani heinäkuun alussa ämpäreistä kauniin siloisia Rosamunda-perunoita, innostuin istuttamaan silloin ämpäreihin uudet potut. Laskin, että lokakuun puolivälissä saisin jälleen varhaispottua. Höh! Mitä tyhjää!

Ämpärien pohjissa oli ilmeisesti liian pienet reiät ja neljän viikon sateet olivat pottuviljelmälle liikaa.  Näin siinä kävi. Löysin ämpärit piri pintaan täynnä vettä.

Huolimatta takaiskusta, koetan ensi keväänä jatkaa tätä ideaa. Pistän kalenterin reunaan merkin, että varmasti muistan laittaa varhaisperunaa ajoissa itämään. Maaliskuun alussa istuttaisin ämpäreihin. Saa nähdä!

Meni mönkään myös elämänlankojen ohjaileminen tukikeppeihin. Päätin luovuttaa tämän sitkeä kasvin tuhoamisen, koska en siinä onnistunut. Hakkasin sitä vastoin  maahan tukikepit, joita myöten elämänlanka voisi mielin määrin kasvaa, ettei tarvitsisi enää kuristaa minun kultapallojani. Se voisi kurkotella pilviä keppien nokastakin.

Takaisku tässäkin.  Myrskyt ovat kaataneet kepit, eikä elämänlanka ole halunnut kaatua niiden mukana, vaan napannut takaisin kiinni kultapalloista. Nyt ovat kultapallotkin melkein nurin ja elämänlankaa etsii sinnikkäästi uutta tukijaa edeten maata pitkin. Saattaa olla, että se joutuu tyytymään matalaan loppukesän kasvutasoon.

 Tätä on paha voittaa. Kukkisi edes, saisi vähemmän antipatiaani.

Varsinaisesti juttuni ei ole hyökkäys. Oli vain aikoinaan niin vahva nousu vanhempien tahtoa vastaan, ettei häivy mielestä.

Olin päässyt koulusta kesälomalle ja haaveilin ensimmäistä kertaa meneväni muualle töihin, kuin vain oman kodin heinäpelloille ja kasvimaille.  Alkukesän ahkeroin läheisen sahan lautatarhalla. Ajattelin, että omalla rahalla voi matkustaa.

Elettiin kesää jossain 60-luvun alkupuolella. Tuohon aikaan lastattiin perävaunulliset lautarekat käsityönä. Yleensä rekan kuljettaja oli itse autonsa lavalla vastaanottamassa lautatavaraa, jota tapulin päältä hänelle kannettiin. Nopeasti myös minä, nuori ja hento tyttönen opin arvioimaan laudat tuuminen ja pituuksineen. Aluksi vaati hieman taitoa ja rohkeutta kiivetä korkean tapulin päälle ja totutella kävelemään siellä lautoja pitkin.

Työstä maksettiin kohtuullisen hyvin. Kotiin kuului tietenkin antaa ruokarahaa. Muistan, miten hyvältä tuntui kuitata ensimmäinen tilipussi ja antaa osa palkasta äidille.

En ollut matkustanut siihen ikääni oikeastaan missään, niinpä aloin suunnitella menoa vaaria tapaamaan. Keski-Suomesta oli joltisenkin matkaa Pohjoisen rajoille. Matkustaminen oli kallista, mutta olinhan itse tienannut rahat. Kuitenkaan vanhemmat eivät noin vain halunneet päästää tyttöstään maailmalle, sillä kahdessa kaupungissa  ja yhdessä kirkonkylässäkin tulisi vaihtaa linja-autoa. Asiasta taitettiin peistä useaan otteeseen. Uhkasin lopulta lähteä ilmoittamatta kotona  mitään, jos kerran ei luvata. Tein tosi hyökkäyksen uppiniskaisuudellani vanhempiani vastaan, kunnes antoivat periksi.

Kotona vannotettiin pysähtymään Jääliin tädin luo yöksi ja jatkamaan taas päiväsaikaan eteenpäin Pudasjärvelle, sen aikaiseen Vaarankylään, joka nykyään on tunnettu  Syötekylän nimellä. Lupasin tehdä niin, sillä olin helpottunut, ettei tarvinnut omin luvin lähteä.

Varhaisimmalla linjavuorolla aloitin matkan, kuitenkin oli ilta käsissä Ouluun tullessa.  Mietin kuumeisesti, miten päästä eteenpäin vielä saman päivän aikana. Vähät välitin enää kotoa saamistani ohjeista. Tuijotin aikani linja-autoaseman aikatauluja ja selvisi, että Kuusamoon päin lähtee vielä auto.

Rohkeasti hyppäsin siihen, vaikka en tarkalleen tiennyt, miten paljon joutuisin kävelemään kesäyöllä Oulu-Kuusamo tieltä Syötekylään. Asia selvisi kyllä jäädessäni Iinattijärven tienhaarassa autosta pois. Kuljettaja ravisteli hyväntahtoisesti päätään ja tuumasi ykskantaan: "On tytöllä kävelemistä!" Kilometrejä oli luvassa yli kolmekymmentä.

Oli siis ilta. Varmasti yli yhdeksän, mutta aurinko ei ollut laskenut. Heitin jenkkikassini olalle ja lähdin reippaasti kävelemään. Fiilis tuntui ihmeen hyvältä, eikä kassi pahemmin painanut, sillä siellä oli vain vähäiset vaihtovaatteet ja pikkuinen matkaradio.

Tunsin olevani onnellinen nuori ihminen ja nautin suunnattomasti alkavasta seikkailusta. Ajattelin yksin taivaltaessani, etten kerro aikanaan kotona mitään, ettei tulisi toruja.  Ei ollut kännyköitä. Kotona ei ollut puhelintakaan, eipä sitä ollut tädinkään huushollissa. Ei ihme, jos äiti sanoi hyvästiksi matkalle, että Herran huomaan!

Muutaman tunnin päästä askel alkoi hiljalleen painaa, liekö ilmestynyt rakkuloita kantapäihin. Kypsyttelin ajatusta liftaamisesta, mutta autoja ei vain kuulunut. Ties häntä, olisinko edes  rohjennut, sillä ujous vaivasi haitalle asti.

Yö hämärtyi. Pimeni vähitellen melkoisesti. Taival oli autio, eikä juuri lainkaan asutusta tien varsilla. Tuulen humina ja väliin eläinten huhuilut, sekä kaikki oudot äänet tuntuivat pelottavilta, silloin äkkäsin kaivaa radioni esille. Vaikka sitä oli hankala kädessä kuljettaa, niin Luojan lykky, että tuli otettua matkaan. Iltatuulen viesti Aikamiesten laulamana suorastaan herkisti mieltä.

Väsyin. Ajattelin välillä jättää kassini metsään ja hakea seuraavana päivänä. Mutta miten ihmeessä löytäisin sen, sillä en osaisi laittaa mitään maamerkkejä. Siispä jatkoin niine hyvineni musiikin soidessa.

Lopulta taivaanrannalle piirtyi Iso-Syöte. Tunnistin sen ja tiesin, ettei ole  enää pitkälti. Piristyin valtavasti, sillä nyt tiesin varmasti pääseväni perille ennen aamua.

Reilun kuuden tunnin patikoimisen jälkeen seisoin aamun sarastaessa sen talon portailla, jossa tätini perheensä kanssa ja vaari asui. Otin kengät pois kipeistä jaloista, joiden rakkojen määrää en enää muista, mutta sen aamuyön hiljaisuuden ja kauneuden muistan ja vaarat, jotka piirtyivät taivaalle. 

Koputin varovasti ovelle. Avaamaan tullut hämmästyi. Vaihdettiin vain tärkeimmät kuulumiset ja sain kömpiä  nukkumaan. Lopulta tuli levoton uni. Päivällä koko talon väki päivitteli ja kummasteli tempaustani.

Niin se on. Jos ei lähde, niin ei tunne kotiintulon riemuakaan. Kotiin  palaaminen lyhyeltä tai pitkältä reissulta on aina yhtä mukavaa.

Hieman jännitti, minkälainen kotipiha on vastaanottamassa neljän viikon poissaolon jälkeen. Tosin tiesin, ettei mitään järin ihmeellistä ole tapahtunut, sillä meidän kotiamme ja pihaa piti naapuri "silmällä". Ensi katselmus piti tehdä, ennen kuin sain edes laukkuja autosta pois.

Ruoho on kasvanut. Se on liian pitkää monin paikoin leikurille. On parasta niittää ensin viikatteella. Uima-altaaseen on satanut vettä ainakin 15 senttiä, joka siellä on yhä, vaikka aurinkopäivinä onkin haihtunut. Omenapuiden alta saan kottarikaupalla haravoida pudonneita omenoita. Viinimarjat ovat menneet lintujen suihin.

Pasuunakukka on saanut upeat kukkansa auki! Illalla se vastaanotti kotiintulijat hurmaavalla tuoksullaan.  Monet krassipadat hehkuivat värikylläisinä. On siinä ollut kukkienkastelijalla työtä! Tuhannet kiitokset hänelle, että on jaksanut.

Entä silmäteräni! Viiniköynnös kasvihuoneessa. Se on kypsyttämässä rypäleterttujaan. Maistoin heti muutamia. Maku on hyvä, mutta rypäleiden koko on pieni. Siitä saan syyttää itseäni, sillä en raaskinut leikata kevällä viiniköynnöstä riittävästi. Varmasti sangollisen saan rypäleitä, jahka kypsyvät.

Keijunmekot kukoistavat. Ne ovat lähteneet kiipeilemään kärhöihin ja krasseihin saadakseen lisätukea. Pari tomaatintainta ovta innostuneet tekemään liiaksi tomaatteja, että tuen laittamisista huolimatta ovat repeilleet.

Valtakunnassa kaikki hyvin. Varmasti palautuminen ottaa yhden päivän, sitten aloitan entistä innostuneempana kukkieni parissa. 

Tammukat halsterissa - keskeneräinen herkkuateria saa jo veden kielelle

Koska luet tätä tekstiä, niin se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen. Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat. Ja kommentoida voi/saa/pitää/täytyy vaikkei omaa blogia olisikaan! =) Minut otti kiinni Vapulis

Voit hetkeksi pysähtyä vetämään henkeä ja antaa katseesi viivähtää kauniilla suolla.