Lähet jo talvi sulamahan

kylmä pois pakenemahan

hanget häviämähän

jäät vetenä valumahan.

Lähet pakkasten ajasta

heleästä helmikuusta

valkoisista maisemista. 

Talvi otteensa irrotti

pehmittämään vanhat lumet

haukkaamaan komeat kinokset

tekemään kylmästä lopun

karkottamaan kuurapäivät.

Kevät kohta kynnyksellä 

vähäisen ajan perästä.

Jo itkee tulevat nurmet

tämän talven turmioita.

Piilopirtistä löytyi Trokeemankeli, joka  tarkastaa onko runo kalevalanmitalla, vai ei.

En osannut runoilla Kalevalan poljennolla, enkä edes korjata Trkeemankelille kelpaavaksi. Luovutin ja jätin homman sikseen.

Ikkunaruutua

koristavat jääkukat

jotka pakkanen

maalaili yöllä

Kylmä kaunisteli

niille kristallihohteen

ja sininen aamunkajo

puhalsi kimaltamaan.

Menneen viikon sää on ollut mieleeni. Lumi maassa ja pakkanen narskunut jalan alla. Se oli omiaan johdattelemaan jouluisiin ajatuksiin.

Pihan joulukuusi sai kynttilänsä. Pienen aikaa ihmettelin kuusen vierellä, miten isoksi se onkaan kasvanut. Kuusitoista kynttilää sen oksilla häviää lähes olemattomiin. Pikku ledit olisivat olleet kauniit, mutta niitä en ylettänyt niitä ripustaa kauniisti siihen.

Pihassa palaa iltaisin monta jäälyhtyä. Jään läpi kynttilän valo loistaa pehmeästi, ei tarvitse muuta pihavaloa.

Askarruksia touhutessa on mielessä viivähtäneet monet aiemmat jouluni. Aina en ole jaksanut iloita joulusta, mutta huomaan, että olen saanut takasin lapsenomaisen innon ja ilon odottaa joulua. Muutamia vuosia sitten runoilin näin.

Etsin joulua,

sillä pelkään kadottaneeni sen.

Niin kauan se on ollut minulta hukassa.

Ehkä peitin sen turhan kiireen alle.

Ehkä kaikkeen joutavaan.

Epäoleelliseen.

Milloinkaan en malttanut rauhoittua,

en syventyä joulun perimmäiseen sanomaan.

Tahtoisin löytää joulun uudestaan.

Niin kipeästi olen alkanut kaivata sitä.

Kaivata sellaista joulua, joka tuoksuu tuvassa kuuselle

ja kynttilöille.

Pipareillekin.

Jossa soi Enkeli taivaan ja Varpunen jouluaamuna.

Jossa on pöydällä hyasintti tai kaksi.

Jossa minä istun kuusen vieressä ja

lasken kesken luetun kirjan syliini.

Annan joulun tulla minuun.

Tunnen tuoksut ja lämmön.

Kuulen musiikin ja lasten äänet.

Olen löytänyt joulun,

se on lähellä.

Se on minussa.

Kaipaus kulkee

tuulen hartioilla

Lentää syksyn

keltalehtinä

Usvana niityn yllä

Harmaina päivinä

sen koti on tummien

pihakuusten alla

Kun ilta hämärtyy

se löytää tiensä

yksinäiseen

sydämeen

P.s Arvontani jatkuu vielä täällä

Kolea ja raskas

aamusumu leijuu

 jokivarren yllä

ottaen maiseman

vangikseen.

Paksu harmaus pilkkaa

aurinkoa

ja sieppaa sen

jokaisen säteen.

Kaikkialle tiivistyy

kostea henkäys,

kun aamu pisaroituu

kyyneliksi.

*

Hei - haluatko mukaan pikku arvontaani? Arvonnasta kerroin pitkän arvontaonnea postauksen lopussa. Osallistumiseksi riittää jotain merkkiä sinne kommentteihin.

Satoi jo lumen,

vaan koivu ei huomannut

talven tuloa.

Vieläkin viheriöi,

kuin kesällä ainakin.

Poppeli rukka

kylmissään ja alaston.

Syksyn tuulissa

riisuutuivat sen lehdet

pudoten maan peitoksi.

Viimeinen kukka

ei auki kokonaan, vaan

nupullaan vasta

uhmaten yökylmiä,

kuolee kuitenkin kohta.

Yksi omena

roikkuu tyhjässä puussa.

Sen pinta kiiltää,

sydän on läpi jäässä.

Se ei maistu kellekään.

Haravoin kasaan

värikkäät ja varisseet

pihapuun lehdet

Ruohonleikkurilla saan

ne silpuksi kompostiin

Ilta-aurinko

heittää varjojaan pihaan

Lintulaudalla

siivekkäät pikkuvieraat

ovat syöneet kyllikseen

Hyvin pienestä voi syntyä ajatus ruveta kirjoittamaan. Näin taannoin sairaalan pitkäaikaissairaiden osaston seinällä kuvan vanhuksesta. Saman kuvan reunassa oli myös tekstiä, jonka luin. Se puhutti.

Tänään kastelin kukkasia ja poistin isolta peikonlehdeltä kuihtuneen lehden. Jätin lehden piirongin päälle ja sitä katsoessani palautuivat sairaalan runon ajatukset  mieleen. Rupesin pukemaan niitä runoksi.

 Kun olen vanha,

otatko ryppyisen käteni käteesi?

Jaksatko olla minulle lempeä?

Yritän opetella hyväksymään,

että luopumisen

aika tulee lähemmäksi.

Hetkeä kauempaa en muista,

mitä äsken sanoit,

ajoin en kuulekaan,

eivätkä sanani ole ymmärrettäviä.

Jaksatko silti kuunnella minua?

Verenkiertohäiriöni saavat

askeleeni horjuviksi.

Annatko kätesi turvakseni?

Silmäni heikkenevät.

Joku kerta en enää tunne sinua.

Kysyn kuitenkin arasti:

- Jaksatko rakastaa minua,

kun vanhuus on riisunut

minut alastomaksi?

Olenko sinulle vielä rakas?

Kuihtunut  korsi,

se enteilee syksyä

Elokuun illat

pimenevät samettiin.

Kesästä on vain muisto

Aamu herää hitaasti

antaen pilven roikkua

matalalla.

Yösade on pisaroinut

janoiset heinänkorret

 ja kukkaset uuvuksiin.

Aurinko pitää vapaapäivää.

Kesäyö kietoo itsensä

pehmeään hämyyn.

Se huokuu lämpöä

ja tuoksuu niitetyltä

heinältä.

Tuulenhenki torkkuu

omenapuissa

ja odottaa aamua

päästäkseen hyväilemään

punehtuvia omenankylkiä.

Vain yksinäinen rastas hyppelee

pihanurmella

ja pysähtyy välillä

kuuntelemaan kastemadon

meteliä.

Tuuli taivuttaa

kesävalssiin Timotein

ja Puntarpäänkin

Pyörittää ja kieputtaa

ne heilimöimään asti

Jäätynyt sydän

sulaa rakkaudesta

Päivänkakkaran

rakastaa, ei rakasta,

rakastaa saa sen aikaan.

Aurinko, aurinko

paistaa nää päivät

jospa vain pilvistä

jäljel ois häivät

Vettä sais sataa kait

kerran tai kaksi,

ei Juhannus

muuttuisi surkeaksi

Toiveita voi aina esittää. On vain kokonaan toinen juttu, miten ne toteutuvat. Ehkä vielä enemmän toivoisin tulevilta päiviltä ja tietysti lähinnä öiltä, että hallat pysyisivät poissa. Viime yö oli kiikun kaakun. Aamulla nurmikko vetisteli hädissään kovasti. Oli kärvistellyt kylmän kanssa.

Mittarissa + 0.8, mikä tarkoittaa, että jossain kohden pihaa on ollut alle nollankin. Varauduin illalla ja peittelin villatakkien ja harsojen kanssa kukkasia.

Aamulla kuulin pihassa käen kukkuvan. Kuuntelin sitä kauan kunnes varpaita alkoi palella. Pihassa tuoksuu myös raikkaalle ja kesälle. Nyt on vuorossa tuoksuköynnöskuusama! Ajatella, vaikka Haaveilijan blogikommentteihin kirjotin, että haluaisin juuri tuon kuusaman pihalleni, niin yllätys, yllätys - minulla on se jo. Kauniisti kukkii aitan seinustalla ja tuoksuu parfyymimaisen hurmaavalle. En ole omaa kukkaani vain tunnistanut aiemmin, kun on ollut niin kitukasvuinen ja kukinta surkeaa usean vuoden aikana. Nyt olin mullannut sen tyvelle lisää multaa ja maanpeittokasveja, joista se on tykännyt ja kiittää nyt näin upeasti.

Sade ja tuuli

piiskaa keltaruusuja

saa ne vapinaan

Unikot se repeli

jo kokonaan alasti

Aamu on heräämässä

usva leijuu joen yllä

kun auringon ensimmäiset

säteet ajavat sitä takaa

Kaste tuntuu viileältä

paljaissa varpaissa

ja kaihoisa kyyhkyn valitus

kantautuu kaukaa

Ihana aamu

heräävä aamu

Tuuli pyyhkii unihiekkaa silmistään

ja hipaisee mennessään tuulikannelta

Helisevä soitto sekoittuu

valkoisten syreenien tuoksuun

Viikon haaste on: Ennen - nyt

Palaan lapsuuskotiin vuosien jälkeen

Ei hauku halli veräjän pielessä,

ei ole äiti avosylin ovella vastassa,

ei isäkään.

Koti on harmaantunut,

katolla kasvaa jo sammal.

Pitkäksi on venähtänyt pihassa heinä.

Ei kuulu karjan kello,

ei nouse piipusta savu.

Mutta sireenit tuoksuvat ja

toivottavat tutun tulijan tervetulleeksi.

Runoni myös Virtaavat ajatukset blogissa olevaan jl:n Runoviikon haasteseen. 

Jatkan jl:n runoviikkohaastetta. Rupesin haaveilemaan merestä, sen äänistä ja suolaisesta tuoksusta.

Lähtisin merelle.

Jos minulla olisi vene,

lähtisin kauas aavalle merelle.

Tahtoisin nähdä vaahtopäät,

ne suuret,

jotka venettä keinuttaa.

Tahtoisin uhmata niitä,

vaikka pelkäänkin.

Kuunnella meren musiikkia,

jota tuuli aalloilla soittaa.

Ihailla purppuraista taivaanrantaa

ilta-auringon laskiessa.

Yöllä kulkisin kotiin kuunsiltaa,

enkä pelkäisi merta.

Runoviikon ja jl:n innostamana runorustailu sai jatkoa

Huudan tupani portaalta

hyvää huomenta – kevät!

Kysyn pääskysiltä,

oliko yöllä kylmä?

Västäräkeiltä utelen

vaivihkaa samaa.

Orvokkien sinisilmät

hymyilevät kainosti,

kun upotan paljaat

varpaani nurmikkoon.

Tuuli on kääntynyt lounaaseen.

Se tietää lämmintä päivää.

Lahtelaisten Runoviikon innostamana Virtaavien ajatusten jl haastaa kaikki blogiinsa eksyneet kirjoittamaan runon, vaikka yhden koko tätä viikkoa kohden tai oman runon joka päivälle.

Tällä kertaa lintsaan hieman ja lainaan itseäni. Ehkä huomenna syntyy uutta.

Halusin kasvihuoneen.

Ei sinne tomaatteja, eikä kurkkuja saanut sopimaan.

Kärhöjä siellä kasvaa.

Ja viiniköynnöksiä.

Sata  krassia ja hajuhernettä.

Tyhjissä, sinisissä pulloissa

palaa hämärän tullen tuikut.

Pöytä, tuoli ja tietokone sinne kyllä mahtuvat

itseni ja ajatusteni lisäksi.

Kevät inspiroi

Sahaamaan ja naulaamaan lintupönttöjä

Ei niistä designia tule,

mutta katto pään päälle

Liian pieni reikä, ihmettelee tintti

ja lentää pois.

Tulee takaisin ja nokkii reikää

Oman työn jälki täytyy näkyä,

että se kodilta tuntuisi.

Oikein hurmaavaa ystävänpäivää hyvät blogiystävät ja satunnaiset vierailijat. Tämä helmikuun 14 päivä on ollut perheessäni tublasti merkkipäivä jo 9 vuotta. Vanhempi lapsenlapseni syntyi silloin. Hänelle olemme ehtineet laulaa aamulla onnittelulaulun puhelimitse.

Upposin ajatuksissani jouluun. Sen sinisiin ajatuksiin. Liian aikaisin alkanut kaupallinen hysteria saa voimaan huonosti. En yksinkertaisesti voi mennä kauppojen väen tungokseen. Kovaäänisistä kailottava joulumusiikki ei soi korvissani hyvältä.

Lapsuuden jouluista on jäänyt unohtumaton mielikuva. Jotenkin tuntuu, että se voimistuu vuosien saatossa. Oman lapsen ollessa pieni jouluun tuli uutta sisältöä ja niistä on ihania muistoja. Jälleen saan elää aikaa, jolloin jouluni saavat uudenlaista ilmettä - se tulee pojanpoikien myötä.

Vanhoista kalentereista laskin kerran, että 34 työvuoteni aikana useamman joulun vietin sairaalassa. Joistakin jouluista ei jäänyt mieleen mitään, kun valvontavuoroni kolme yötä sattuivat siihen aikaan. Nukuin joulun yli.

Ne joulut tulee helpoimmin mieleen, jolloin on tapahtunut jotain erikoisempaa, joko mukavaa ja mieleistä tai sitten päinvastoin.

Ihka ensimmäisestä joulustani muistan narulla sidotut kynttilät kuusen oksilla ja sen ainoan saamani joululahjan, joka oli pieni sinikantinen vihko ja lyijykynä. Pelkäsin hirvittävästi joulupukkia, joka ei ollut silloin hymyilevä punatakkinen pukki, vaan köykkyselkäinen, harmaassa nurinpäin käännetyssä turkissa köpöttelevä ukko. Vitsatkin oli mukana!

Surullisin ja ikävin lapsuuteni jouluista oli jouluyö, jolloin koetin selvitä äidin apulaisena navettatöistä ja lehmän vasikoinnista - siinä onnistumatta. Sen olen kirjoittanut Madonnan stooriksi.

Joululahjat ovat olleet pieni osa minun ja perheeni joulusta. Olen ollut periaatteella vain yksi lahja kullekin, kun lapsi oli pieni. Aina se ei suinkaan riittänyt, kun hänen joulupukille lähettämänsä joululahjojen toivomuslista oli melko pitkä. Tavallisesti hän ymmärsi pukkia, joka ei ollut ennättänyt kaikkea tehdä. Pojasta polvi paranevi, nyt on pikku pojilla listoissaan useampi, kuin lahja tai kaksi. Ehkä on tulevanakin jouluna ilo seurata heidän aattoiltaansa. Se on vilinää ja vilskettä.

Mutta itselle joulu tulee muuten, kuin lahjojen kautta. Se tulee tunnelmasta. Se tulee pään sisälle, josta se valtaa mielen ja tekee hyvän olon. Vuosi sitten kiteytin ajatuksiani näin.

Etsin joulua.

Olen kadottanut sen tai ainakin jotain siitä.

Se on jo kauan ollut minulta hukassa.

Ehkä peitin sen turhan kiireen alle.

Ehkä kaikkeen joutavaan.

Epäoleelliseen.

Milloinkaan en malttanut rauhoittua,

en syventyä joulun perimmäiseen sanomaan.

Tahtoisin löytää joulun uudestaan.

Niin kipeästi olen alkanut kaivata sitä.

Kaivata sellaista joulua, joka tuoksuu tuvassa kuuselle

ja kynttilöille.

Pipareillekin.

Jossa soi Enkeli taivaan ja Varpunen jouluaamuna.

Jossa on pöydällä hyasintti tai kaksi.

Jossa minä istun kuusen vieressä ja

lasken kesken luetun kirjan syliini.

Minä annan joulun tulla minuun.

Tunnen tuoksut ja lämmön.

Kuulen musiikin ja lasten äänet.

Olen löytänyt tai ainakin löytämässä joulun,

se on niin lähellä.

Se on minussa.

 Milloin olisin työt tehnyt?

Maanantaina en malttanut,

tiistaina en tietänyt,

keskiviikkona en kerennyt

torstaina en tohtinut,

perjantaina oli paha päivä,

lauvantain oli pyhän aatto,

sunnuntain oli suuri juhla

          (suom.kr. löysin Pikku Pegasoksesta)

 

 

Noin taitaa minunkin viikkoni mennä!

 

Milloin minä ehtisin tehdä työt?

 

Maanantaina on tarinapäivä,

tiistaillekin riittää siinä työtä.

Keskiviikoksi keksin muuta.

Torstaina ehkä runoa rustaan.

Perjantaina pakinaa pohdin.

Lauantaina numerosta kuvaa etsin.

Sunnuntaina opiskelen,

miten taipuu verbit vironkielen.

Siis milloin työt tekisin?